Kissa jolle arki ei riitä

Vanhasta blogista poimittua. Kirjoitettu vuonna 2017

"Kuin eilispäivän muistan sen miten sain poikani parikymmentä vuotta sitten syliini, kun kaikki maailman onnentunteet oli paketoitu siihen pieneen hetkeen ja rusetoitu kiitollisuudella. Muistan pelottavan hyvin sen seisahtuneen sekunnin, jolloin mietin selvästi ja järkevästi "Siinä sinä odotettu nyt olet, tästä lähtien mikään ei ole ennallaan"

Muistan miten tuore mummi sekosi ja kertoi ymmärtävänsä niitä rakastuneita, jotka hävittävät muun maailman ympäriltään häiritsemästä ja jatkavat toisiaan tuijottamista.

Ehkä pikkaisen paatunut siirappisille parisuhderakkaushöyryille, mutta juuri nyt niin perhanan auki ja avoinna mitä tulee muuhun loveen.

Olen napanuoraa pätkinyt osissa, pätkän silloin kun poika muutti sisältä pihamökkiin itsenäistymään, toisen kun peiton alta löytyi tytön varpaat, napakammin kun opiskelun perässä lähdettiin toiseen kaupunkiin tai kun armeijan aamukampaa otettiin käteen.

Mutta nyt sitten...

Tuo hurmaava kuoliaaksinaurattajani lähtee ulkomaille, palmujen alle asumaan. Äiskän poika. Lohdukkeeksi on tarjolla tekniikkaa, kuvalla ja ilman, en vain voi sille mitään että ero tuo silmiin sellaiset krokotiilinkyyneleet, ettei niin isoa elukkaa oikeasti olekaan. Että en muistakaan millaista on vollottaa räkäitkua, miehen takia. Sellaista kauniin kaihoisaa, enkä tiedä, soiko päässäni biisi "Minä suojelen sinua kaikelta" vai "Eviva Espanja"

Turvallista matkaa muru. Olen ylpeä sinusta."

Vuosi sitten...

Vuosi sitten hautasin tuhkauurnasi Hangon hautausmaalle. 17.3.2018

Kävin laitattamassa irtoripset, jotta tämä äiti olisi nättinä. Laitoin korkeat korot ja tukan niin tiukalle ponnarille että silmäni vetivät viivaksi. Rukoilin sinua apuun, rehellisesti sanottuna en tiennyt voiko sellaisestakaan päivästä selvitä hengissä. Selvisin. 

Ihmisessä, minussakin, on uskomaton määrä voimaa ja energiaa. Olisinko ikinä koskaan osannut ajatella, että tässä minä istun tänään ja hampaani ovat joskus näytillä, koska välillä nauran ja hymyilen. 

Ihmiseen paketoitu voima on jotain niin isoa että en ihmettele että se jaksaa toimia vielä senkin jälkeen kun muu on painunut savuna ilmaan. Heitellen vaatteita eteen tai lähettäen kummallisen voimakasta pölyä joka rauhoittaa.

Eli siis suomeksi, minä uskon vahvasti siihen että käyt kurkkimassa minua, joskin olen väliin vähän "hölmö" enkä osaa nähdä. Parempi se kuin tuijotella jokaista mahdollista sanansaattajaa silmiin, puluja ja sen sellaisia. 

Luotan vielä enemmän kun meedio Harriet vastasi kysymykseeni  että vai että vaatteiden kera kommunikoi ? "kyllä he käyttävät kaikkea mahdollista, luota"

Luotan!

Muistatko Jerry kun pikkupoikana grillasit Villen kanssa dinosauruksia grillissä, muistatko kun rakensit metsään majan ja löysit toisen kaverin kanssa jostain oikean aarteen. Kylän koruseppä ei vain ymmärtänyt sitä, sillä lähetti sinut nauraen ulos. 

Muruseni, se on minulle tällä hetkellä aarteista arvokkain. 

Sinun löytämäsi aarre.

Kiitos kun kävit

Käymme silloin tällöin ostoskeskuksessa, jonne sinäkin meidät veit. Joka kerta saan  palan kurkkuun, mieleeni kirkkaan uusinnan  käydyistä keskusteluistamme, milloin minkäkin puodin kohdalla, kattoterassilla tai rullaportaissa, viimeksi hampurilaispaikassa. Siellä jouduin ottamaan tiukan kiintopisteen ei minnekkään koska muistot itketti. Itketti niin perkeleesti. Muistan pöytäpaikan jossa istuimme sinä, siskosi ja minä.

Tänään tapahtui jotain jännittävää. Voi vain olla niin että sattumaa ja osumaa tai sitten  päätit tulla tavallasi tervehtimään. Sinä lähdit viimeiselle reissullesi kyseisestä putiikista ostettu takki päällä. Pienenä poikana tuijotit herkeämättä Disneyn Dumboa, uudelleen ja uudelleen....
Isompana poikana tatuoit Wu-Tangin kotkan kämmenselkääsi.
Ja niin minä seisoin puristaen rystyset valkoisina vaatekappaleita, silmät kostuneena mutta hymy huulillani.
Kiva kun kävit, senkin hassu pentuni.