22.10.2018

El estudiante

Jerry, kun leivon muffinseja, mietin miten sinä rakastit pienenä poikana pullaa, kun suunnittelen ostavani kumisaappaat, muistan kun lensimme pätsikuumaan intiaan, sinä unohdit karvaiset  talvikumpparit jalkaan. Kun kaivaudun untuvapeiton alle nukkumaan mentäessä, minua itkettää kun en ollut rahoissani enkä voinut ostaa jääkaappikylmään kotiisi lämmintä peittoa. Kun jokin herättää koiran aamuyöstä 4.20 ja saa sen haukkumaan taivasta, lintujen ollessa unilla, samaan aikaan Cranberriesin Zombie biisin soidessa laakson läpi, ties mistä, ajattelen sinua. Kun lämmitän takkaa, ajattelen meitä grillaamassa nakkeja pikku kamiinallasi, silloin kun  pyysit risukeitintä syntymäpäivälahjaksi. Kun itken ikävääni koiran turkkiin ja se nostaa tassunsa olkapäilleni, ajattelen sinua. Kun näen pieniä poikia, nauravia tai itkeviä, ajattelen sinua. Isompia, sama juttu. Jokaisella sisäänhengityksellä ajattelen sinua, uloshengityksellä yritän ajatella jotain muuta. Siinä aina onnistumatta. 

Aika parantaa haavat klisee saa minut ärtymään, tai no, kyllä se sen vuotavan ja verta valuvan haavan parantaa, muutenhan olisin jo kuivunut verenhukkaan.
Olen kuin raajansa menettänyt, torso suorastaan, jota proteesikaan ei peitä.
Se tai edes aika ei vie sitä merkkiä minusta että olen menettänyt tärkeimpäni. 

Muovikorttifaijasi autossa sanoi että kaikki tuntuu olevan käsikirjoitettu etukäteen, niin isossa kirjassa että sen merkityksen saamme selkokielelle vasta viiveellä. Tässä välissä saamme vain yrittää pysyä juonenkulkujen ja käänteiden vauhdissa mukana. 
Hän mietti että onpa jännä että ajamme kaunista espanjan maisemareittiä juuri farmariautossa, mihin me muutoin olisimme koiran tunkeneet? Minä alan ymmärtämään sen maanisen kiireen pois liian tutuista kuvioista ja ympyröistä. Tiedän etten olisi. En olisi selvinnyt hengissä, minäkin olisin kuollut pystyyn, jollen olisi lähtenyt. 

Olimme viime viikolla kylässäsi, Mijas Pueblossa. Paikalla on katkeransuloinen leima, jossa koen olevani sinua niin kovin  lähellä. Ikäänkuin ilma samaan aikaan seisoo, samaan aikaan virtaa villisti. Silitin kotioveasi ja juttelin terassillasi asuvalle koiralle. Purin hampaita ja pidätin itkua.

Astuimme valokuvanäyttelyyn jossa pidättämäni pato räjähti käsiin, itkin katsellessani kuvia ja oivalsin taas pilkahduksen tästä kummallisesta kirjasta, mutta en osaa vielä hahmottaa mitä se oli?


Valokuva:  J. Jaime Mota " El estudiante"
























3.10.2018

Lokakuu

Enkeleistä sanotaan että nuo pikku siivekkäät ovat valmiina auttamaan kun vain pyytää ja osaa odottaa. Eivät kuulemma tule tontille tilaamatta. Olen tässä parin päivän ajan huutanut tuuleen, käytännössä kyllä vain painokkaasti  kuiskinut  että tervetuloa tänne, täällä tilanne päällä tasaiseen tahtiin.
 Eilen minulle ihmeteltiin että "miten olen kestänyt?"
Olen siitä asti pohtinut että missä menee kestämisen raja? Loppuuko kestäminen siihen kun vetää viimeisen hengityksen vai siihen kun suljettu osasto on osoitteena? Vai ollaanko kestämisen rajamailla kun kulkee elävien kirjoissa, kuin kummitus vain autopilotti päällä?

Joka toinen päivä epäilen etten kestä, en kestä tätä helvetillistä ikävää luoksesi.
Silti kai kestän. Kiitos Jerry sinun.
 Kylmäävä pelkoni oli ensimmäisestä päivästä lähtien että "suuri aalto vie". Suuri aalto on sellainen joka tulee ja vie, kuin vedessä piilevä näkki, mutta aalto hakee sinut lupaa kysymättä kuivalta maalta. Se salpaa hengityksen, tyhjentää tajuntasi, tuoden samaan aikaan kaikki maailman tajunnat, räjäyttäen ne korviesi väliin. Se saa sellaisen ahdistuksen aikaiseksi, jossa paniikkihäiriötä kutsutaan laiskaksi alkulämmittelyksi.
Sitä eivät jaksuhalit, sievät seinätaulut tai edes sydänmerkit pysäytä.

Luojan kiitos olen surffaillut aallon harjalla, hallinnut sitä ja pitänyt loitolla. Tietoisesti en mitenkään, tiedostamatta pitämällä pääni puhtaana. Puhtaana kaikesta paskasta. Energiaa vievistä asioista ja ihmisitä, alkoholista...
Lempeästi täyttänyt elämääni innostumisella ja intohimostelulla. Rauhalla.
 Mylvikööt aallot muualla, vaikka merellä, jonne ne kuuluukin.

Jerry, rakastan sua.
P.s Kun aamulla itketti räkäitkua, Jefe hypähti syliin, nuoli silmät, naaman ja kirputti korvaa.
Alkoi naurattamaan. Sen jälkeen keksin että tottakai, tuosta pikkupomosta ja sen edesottamuksista on kirjoitettava kirja. Ei tässä aikaa aalloille ole.