29.4.2018

Vaikka...

Vaikka totuus paiskautuu eteeni moneen otteeseen, monta kertaa päivässä, monta kertaa tunnissa, joka ikinen vartti, harva se minuutti. Silti tiistaina, keskipäivään mennessä huomasin etten ollut itkenyt, kyynelehtinyt, vollottanut sinä päivänä vielä kertaakaan, ensimmäistä kertaa lähes kolmeen kuukauteen.  Kunnes sitten huomasin  hautausmaalla jonkun varastaneen sinne tuomani orvokkikorin...

Vaikka päähäni ei mahdu muuta kuin sinä ja se että sinua ei ole, jokin pusertaa minusta ilmat pihalle, joka kerta kun joku sanoo sen ääneen. Sinua ei enää ole. Sinua ei enää ole.
Ja silti olet.
Ystäväsi kysyy minulta onko hän tulossa hulluksi, vai voiko tuntea läsnäolosi. Totta kai voi.
Totta kai. On hullua väittää muuta.

Käythän kierroksellasi sen orvokkivoron luona, vaikka vain pikaisesti.


















18.4.2018

Surun aalto ja elämän nälkä

Surulla ei ole sääntökirjaa, ei ole ohjetta tai opusta jonka mukaan edetä. On vain primitiivinen  yritys selviytyä, pysyä hengissä. Kun mieli vetää maitohapolle, se tuo tullessaan pelottavan aallon, joka paiskaa ilmat ulos keuhkoista, samalla korvaan  huohottaen  " Tämä ei ole totta, tämä ei ole totta" ja kun taas tajuan että on,
haluaisin vain sen valmiiksi ladatun aseen.

Siltä se tuntuu.

Mutta onneksi pahin aalto käy kääntymässä, onneksi minä tunnen myös elämännälkää, uteliaisuutta ja roppakaupalla rakkautta. Minä rakastan Jerry sinua niin paljon, minulla on pohjaton ikävä. Mutta minua tarvitaan vielä täällä. Siskosi tarvitsee minua, mummisi, ja moni muu.
Sinä ja minä kohtaamme kyllä vielä kasvokkain, tiedän sen

Minulla on vielä paljon puuhaa. Monta laulua laulettavana, monta kirjoitusta kirjoitettavana,
muutama maalaus maalattavana, kyllä sinä äitisi tunnet.
Minulla on tehtäviä tehtävänä.
Silti, maaninen  eläkuinviimeistäpäivää ja carpediem perkele, vouhotus on lakannut kokonaan olemasta. Se on muuttunut läsnäolevaksi rauhaksi.


Kirosanasta tulikin mieleeni, Perkele koru jonka ostin sinulle joululahjaksi.
Kirjoitin viime viikolla koruntekijälle kirjeen.

"Poikani Jerry muutti vuosi sitten Espanjaan. Viime jouluna ostin Jerrylle " Perkele" korun ja laitoin saatekirjeeksi että kun tulee äitiä ikävä, hikisessä ravintolan keittiössä meinaa mennä hermot, tai muuten vain tarvitset voimafantasiaa katso korua "Perkele"
Jerry rakastui koruun ja laittoi sen ranteeseen ja tykkäsi työpaikkansa keittiössä vilkkusilmäisenä veijarina kiusata hyvin uskovaista työkaveriansakin sillä.
Voi perkele.
Kaksi kuukautta sitten, päivälleen Jerry lähti luotani tehdessään itsemurhan. Kun lähdin hakemaan poikaani, ensimmäisenä sain käteeni puhelimen, lompakon ja perkele korun.
Nyt se on minun ranteessani. Tarvitsen tuota voimasanaa päivittäin.
Jatkakaa merkityksellistä duunianne."
 Lämpimin terveisin Riikka







12.4.2018

Porvoon mitalla

Kirjoitin sinulle viestin, sim korttiin joka on jossain lompakkoni pohjalla, puhelimeen joka on keittiön pöydällä. Kirjoitin että voin huonosti, haluan luoksesi, mutta pidäthän huolen etten vielä pääse tulemaan.

Voin huonommin kuin aiemmin, isäsi sanoo samaa. Muu maailma luulee että aika parantaa, minun maailmassa aika on saanut aivan uuden määritelmän, niin uuden etten tiedä sille vielä sanoja.
Yritän elää vain tätä hetkeä, minuuttia kerrallaan. Haaveilen  hetkestä jolloin kohtaamme. Yritän pitää reviirini rauhallisena, jotta kuulisin sinua paremmin. Maanpäälinen pyristely on sitä ja tätä sekamelskaa, arkisia käytännön asioita ja asiattomuuksia, odotuksia, positiivista ajattelua, pettymyksiä, uskoa ja toivoa ja luottoa että kaikki aikanaan ja kaikella tarkoituksensa.

Silti ja siitä huolimatta olen kuin rutistettu rätti.
Olen kaupungissa jossa synnyit. Sairaala jossa sinua karjuen synnytin, entistä väkevämmin muistuttaa miten pieni veljeni karkasi kioskiin karkkiostoksille, kun ei kestänyt oven takaa tuskahuutoani. Naurattaa entistä enemmän kun kaiken karjumisen jälkeen minut puudutettiin hiljaiseksi, ja olin oksitosiini ja rakkaushormoneista ja alavartalopuudutuksesta niin pöllyssä että kun minua kärrättiin pois leikkaussalista, kuulin oudon äänen ja kysyin "Mikä tuo oli" ja kätilö vastasi "Henget puhuvat " Noh, sehän oli minusta lähtenyt pieru, se ääni.
 Kotiutuessa nappasin kainalooni sinut sekä kukkakimpun, sen mukana tuli vahingossa myös sairaalan omistama käsintehty vaasi. Sen hajoaminen harmittaa vieläkin.
Osoitteet jossa yhdessä asuimme, huutavat muistoja mieleeni, kerrostalon perjantain saunavuorot ja pyykkituvat,  maaseudun rauha, puskapissat ja ne roskiksessa asustavat rotat, joita muistelit vielä viimeksi tämän vuoden tammikuussa. Kauppakin kertoo sen miten kerran karkasit auton turvaistuimesta, ja sydän pamppaillen löysin sinut leipätiskiltä, iloisena hymyillen, mikälie keppi kädessä. Täällä, juuri täällä sinä lohdutit minua " Äiti älä ole surullinen, auttaiskos pusu ?"






5.4.2018

Kiitollinen

Olen sellainen itkupilli. Itken ilosta, herkistyn helposti.
Viimeiset kaksi kuukautta on mennyt kuin kraanasta vääntäen vettä silmistä.
Tänään pitkästä pitkästä aikaa ilosta.
Samana päivänä kun sinä reissuhiiri istuit lentokoneessa, matkalla Espanjaan, minä istuin koulun penkillä, toisenlaisen matkanteon alkumetreillä.

Nyt ympyrä sulkeutuu. Vuotta myöhemmin valmistun valmentajaksi. Muutamaa valmennusta vaille valmis. Huomenna juhlallisuudet.
Takana elämäni riistävin vuosi, hyvässä ja pahassa. Kaikesta kamaluudesta huolimatta kiitollinenkin.
Kiitollinen elämänpolusta, vuoden valmennusopetuksesta, joka on tietämättään muokannut minua vastaanottamaan. Kiitollinen, niin kiitollinen opettajastani, kanssakulkijoista, rakkaista koulukavereista.
Kirkastimme toistemme elämäntehtävää. Kun kuulin että minut nähtiin seisomassa vuoristossa kallionkielekkeellä avojaloin, laulamassa itsekehittämääni sanatonta laulua.
Kun kuulin, tiesin että sinäkin kuulet.