Tuulten talo

Minulta kysyttiin olenko saanut vastauksia kysymyksiin. Riippuu siitä mitä kysyy. En edes aio heittää ilmaan kysymystä MIKSI? sillä tiedän että ihmismieli on niin paljon mutkikkaampi kuin epämääräinen vastaus, jota kukaan muu ei kuitenkaan voi antaa. Minä kysyn sen sitten sinulta, kun  kohtaamme.
Huudan tuuleen kysymystä "Mitä minä tämän ajan teen, kun odotan kohtaamistamme?" Vastatuuli vastaa, suorastaan käskee minun pitämään itsestäni ja lähimmäisistäni huolta, elämään väkevästi ja vahvasti, hiljaa ja hellästi. Innostu ja intohimostele. Kun suru kiristää vanteen kireälle, vastaukset ja käskyt tahtoo lentää tuulen mukana, ties minne. Mutta minä yritän, oikein kovasti yritän.
Siitä huolimatta, vaikka olen  kylpenyt kyyneleissä ja kastellut niillä pihakukkia,olen myös opetellut onnen hetkiä ja yksi niistä oli kun siskosi kertoi voineensa huonosti ja pyysi sinua apuun. Olit kuulemma väläytellyt valoja ja narisuttanut sänkyä ja siskosi sanoja lainaten
" Ei ne valot ja narinat, mutta se ihana levollinen tunne mikä yhtäkkiä tuli..."
Kiitos kulta että kävit. Rakastan sinua.
Tiedän, sinäkin minua.

P.S   Huomasit varmasti että Vesku vaarisi tuli joukkoon mukaan. Käskin lähettää sinulle terveisiä. Otathan hänetkin vastaan ja tehkää yhdessä se mikä jäi kesken täällä maan päällä. Tutustukaa.

Ave Maria

Ensimmäinen viikko nukuttu, viikko vietetty uudessa kodissa, uudessa kotimaassa. Tuoksuista ja maisemista josta sinä päätit lähteä. Nyt tiedän, miksi minun oli niin kiire ja tarve tulla tänne. 

Olen viikon aikana kotikylälläni kulkenut kaduilla mustissani paahtavan helteen alla, ja pidätellyt itkua. Kävellyt vastaantulevan kirkon  ovesta sisään ja päästänyt kadulla pidätetyn pakahtuneen itkun ulos. Minua tuijotti  vain tuo meille tuttu Ave Maria. Kyseinen daami seurasi sinunkin touhujasi lähdön hetkellä rappusilla, sekä silloin kun olin hyvästelemässä sinua kappelissa, siinäkin hän vain hartaan eteerisenä katseli, sanomatta mitään. 

Suru muutti muotoaan kertaheitolla, tänne tullessa, ja siksi tänne taisikin olla kiire. Se muuttui syvemmäksi, raaemmaksi, vieläkin väkevämmäksi. En tiennytkään että suru jopa maistuu suussa. Olen ymmärtänyt että sen on mentävä näin, tähän prosessiin kun ei ole oikotietä. On vain polku jota on kuljettava. Oli vain käytävä entisen kotisi oven takana, oli vain haettava kaupungintalolta ruumiinavauspöytäkirjan. On vain kirjoitettava tällaisia aivan hulluja asioita, jotka ovat oikeasti tapahtuneet minulle, meille. 

Monet sanovat minua, meitä, rohkeaksi kun muutamme. En tiedä mitä vastata. He eivät näemmä ole keskustelleet kuoleman kanssa. Jos menetät jonkun, mitä menetettävää enää on? Uudet rutiinit, koulut, työpaikat,  kodit ja arjen askareet tuntuvat vain hoidettavilta käytännön asioilta, ei niinkään rohkeuden mittareilta.