10.12.2018

Joulukuu

Tasan kaksi vuotta sitten tulit luokseni espanjaan, muistan sen pakahtuneen tunnetta täynnä olevan halauksen, kun lentokentällä kohtasimme, neljän kuukauden tauon jälkeen. Olit hoikistunut, pienen pojan pyöreydestä ei ollut enää tietoakaan. Silti olit ja olet äidin pieni poika tänäkin päivänä.

Kirjoitin viimeksi Isänpäivän aikaan, kohta valmistaudutaan Joulun viettoon. Isoja merkkipäiviä, tärkeitä pyhäpäiviä. Hetkiä jossa joku puuttuu, sinä. Kaipaan sinua arkena ja juhlapyhänä aivan yhtä paljon. Jokainen päivä, jokainen hetki.

Suru ja ikävä ei ajan saatossa helpota, ei haalistu tai vie mitään kärkiä pois. Se on paksua pötypuhetta. Päinvastoin, kello käy ja elämä rullaa eteenpäin ja koska sinä et ole siinä mukana, se herättää minussa vielä suuremman surun ja ikävän.
Herään miltei joka yö hämmästelemään sängyn reunalle että jaha, vai niin, että tämmöinen käsikirjoitus, ja tiiviistä uusintaherätyksestä huolimatta, se tasaisen varmasti potkaisee yön pimeinä tunteina palleasta ilmat pihalle, pistää polvilleen elämän edessä. Se pelkäämäni aalto, on lähempänä kuin koskaan. Se siitä surun  haalistumisesta siis...

Näin sinusta viime yönä unta. Makasit sängyllä, astuin huoneeseen ja pelkäsin että katoat edestäni, varovasti pyysin että saanko tulla halaamaan sinua, ettet häviä mihinkään.
Sain tulla, tulin viereesi makaamaan ja halasin sinua. Luulen että olen puristanut vierellä makaavaa koiraa henkeni edestä. Ihanaa että tulit uneeni, tulethan uudestaan.

Olen paljon miettinyt viime aikoina asioita mitä meidän elämässä tapahtuu, meidän perheessä. Olen yrittänyt höristellä korviani että sinäkö se siellä yrität kertoa jotain? Yritätkö? Sinäkö pistät minut koiralenkillä turvalleni, niin että näytän kahden viikon jälkeen vielä naamastani luumukeitolta, sinäkö, vai kuka kampittaa tavallista arkeamme päivästä toiseen niin hulluilla asioilla, ettei niistä edes kehtaa kertoa. Sinäkö se siellä Jerry?  Kuulenko naurusi? Sinä senkin....

No tunnet toiminnan äitisi, ehkä saat mitä tilaat. Minut takaisin pimeään pohjolaan, kastelemaan hautakukkiasi.

Minulle on tullut tunne että lopettaisin tämän blogin kirjoittamisen, koska keskustelen sinulle silti. Kuvittelin olevani yksin tässä sinun kanssasi, mutta voi taivas, kirjaimellisesti, miten väärässä taas olinkaan.

 Muistan raadollisen hyvin jokaisen minuutin kun sain tietää lähdöstäsi. Kuuluu kuulemma shokkitilaan. Muistan kuivan kurkun joka korisi kun keräsin kylmän rauhallisesti tavarani, tiskasin tiskit laina-asunnossa, petasin pedin. Muistan miten kävelin autolle keskellä yötä, raaputin jäisen tuulilasin keskellä nukkuvaa Lauttasaarta, soitin itse hätäkeskukseen, koska pelkäsin sitä "aaltoa" Muistan ajamani matkan Lauttasaaresta Tammisaaren päivystykseen, muistan oman eläimellisen huutoni, jossa luulin kiljuvani kitarisani auton kojelautaan. Muistan päivystyksen vartijan hämmästyneen ilmeen kun koputin varovasti lasioveen, muistan että minulla oli päälläni punainen villapaita.

Muistan miten sanoin ääneen autossa "Minä teen mitä tahansa että kenenkään muun ei tarvitse kokea tätä, toimin vertaistukijana, kirjoitan kirjan..."
Jälkeenpäin ajatellen, erikoinen ajoitus, noin skarpille ajatukselle.
Tänään ei sittenkään niin kaukaa haettua, sillä jos tätä blogia kirjoittaessa on ollut oma toipuminen ensisijainen missio, niin olen myös varovasti toivonut että joku jotain lohtua tai toivoa saa.

Eilen sain viestin eräältä nuorelta, hän kertoi saaneensa kirjoituksistani paljon apua niihin päiviinsä, jolloin rima toiselle puolelle on liian lähellä. Hän sai näkökulman äidin puolelta.

Minulla ei ole tuohon sanoja. Ei nyt. Minulla on vain hiljainen ja syvä kiitollisuus palautteesta ja jostain elämää suuremmasta, joka on pistänyt minut kirjoittamaan.

Kiitos

Jerry, äiskän kulta. Rakastan sua.