Aurinkopoikani, vilkkusilmäni

Heräsin viime yönä sinun silmäniskuusi. Näin unta että sinulle oli järjestetty muistopäivä, ilmeisesti vuosipäivän takia. Olit korkealla sängyllä ja sanoin siinä unessa ääneen että miten sinut on saatu tuhkattuna tuohon muotoon? Tulin lähemmäs sinua ja yhtäkkiä makasitkin rennosti harmaanmustassa ruutupaidassa kyljelläsi ja iskit minulle silmää. Pakahtuneena hoin ikävääni ja sanoin että tahdon tulla luoksesi. Sinä puistelit vähän päätäsi ja sanoit että "Tänne tuleminen on ollut aikamoista" ja samalla hyväntuulisesti naureskelit että minä olen vähän hassu ja vähän hölmökin.

Tuo uni oli vahva ja voimakas, ja mikä ihaninta ikinä, sain puhua, edes ne pari sanaa kanssasi.
Tulkinta taitaa olla minun käsissäni pelkästään, mutta tasan vuosi sitten heitimme tuuleen osan tuhkastasi Mijaksen vuorelta, Ystävänpäivänä. Koen sen niin että sinä toppuuttelit hoppuani. Rauhoittelit sitä tunnetta joka on minut vallannut. Etten sittenkään pelkää vetäväni kuristuspantaa kaulaani vaan suurin pelko onkin että näivetyn elävältä,  että herään aamusta toiseen siihen ettei minulla olekaan enää unelmia tai haaveita. Etten enää usko itseeni. Että vain ja ainoastaan ikävöin. Että muutun määkiväksi uhrilampaaksi ja näen ympärilläni vain usko unelmiisi hattaraa ja carpe diemiä ja kiroilen niille halveksivasti perkelettä.

Tiedän että tovin joudun makaamaan tässä tilassa. Vereslihalla on joku tarkoitus. Olkoon vaikka osa sitä Feeniks linnun tarinaa. Tuhkasta nousemista. Tiedän että täytän aamupalaksi kaikki mahdolliset masennustestien kriteerit ja vahvan kahvin kera vedän päätöksen jaksaa, hampaat irvessä jaksaa. Elämä kuulemma jatkuu, sanovat. Ja minä haluan näyttää Aurinkopojalleni että olen aika vitun kova luu, kaikesta huolimatta. Paras äiskä vaikka vähän hölmö ja hassu.

P.S   Se on ite joka sanoo